Vuohista olen haaveillut siitä asti, kun muutto maalle alkoi varmistua. Luin aiheesta kirjoja ja etsin netistä tietoa. No, nyt olemme asuneet täällä maaseudulla 11 vuotta ja lopulta minulla on se vuohi! Pidemmälle vuohen hankinta olisi varmasti mennyt ellei sattumalta olisi tullut tarjousta vuohineidistä, jolla oli paha tapa syödä asuinkavereina olleiden lampaiden villat. Vuohelle etsittiin pikaisesti uutta kotia ja näin Tuohetar, ystävien kesken Heta, saapui meille. Kaverinhan tuo neiti tarvitsee ja sellainen onkin jo tilauksessa. Kaveri vain odottelee kasvamista emon hoivissa vielä.

Tarkoituksena olisi astuttaa Heta ensi syksynä ja sitten kilistelyn jälkeen on odotettavissa ihan aitoa ja omaa kutunmaitoa. Olen antanut aivopestä itseni niillä kaikille kehuilla, joita olen kutunmaidosta lukenut ja kuullut. Hyvää ja terveellistä, niin moni ainakin väittää. Itse en ole kutunmaitoa maistanut muuta kuin juuston muodossa ja se ainakin on hurjan hyvää! Maltan tuskin odottaa, että pääsen lypsämään ja valmistamaan kutunmaidosta erilaisia herkkuja. Hienoa, jos se kelpaisia lapsillekin ja jopa nirsoilevalle puolisolle.

Tässä on Hetan kanssa vietetty yhteiselämää parisen viikkoa ja täytyy sanoa, että aivan ihastuksissani olen tähän uuteen tuttavuuteen. Kokemusta vuohista ei ole ja tämä kaikki menee kirjojen, netin ja vuohista tietävien tuttujen neuvojen avittamana. On tässä jo juostu vuohen kanssa kilpaa pihalla alppiruusupuskalle ja tirauteltu pieni kyynelkin yksin kanojen seuraksi jäävän vuohen ikävämääkinälle. Jälkimmäiseen toivottavasti saadaan helpotusta kunhan vuohikaveri muuttaa meille ja ensinmainittuun ei taida auttaa muu kuin pitkät hermot ja jonkinlainen suoja ruusun päälle viriteltynä. Rapsutuksenkipeä, huumorintajuinen ja utelias eläin tuo meidän Heta. Paljon ulkoillaan ja oleskellaan Hetan kanssa joka päivä, jotta yksinelo ilman toisten vuohien seuraa ei liikaa pääse masentamaan. Ja kivahan tuon kanssa on olla. Pihalla seuraa kuin hai laivaa, mitä nyt välillä jämähtää syömään kuusen- tai männynoksia (tai sitä alppiruusua). Peppi -koiraa yrittää saada puskemisleikkiin, mutta ei taida koirien tapoihin moinen kuulua. Kissat kiinnostaa Hetaa kovasti ja kissat suhtautuvat vuoheen pelonsekaisella uteliaisuudella. Koiran ja kissojen karvat tuntuisivat maistuvan Hetalle siinä missä edellisen kodin lampaiden villat, mutta onneksi koira ja kissat pääsevät nopeasti vilistämään vuohen ahnaiden hampaiden tieltä. Kaiken kaikkiaan tuon eläimen kanssa tulee varmasti toimeen, niin ihmiset kuin muutkin eläimet. Kiltti, mutta vallaton. Naurua ja hiukan hammastenkiristystä, sitä se taitaa olla vuohellisen elämä. Mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt tuntuu ainakin äärettömän hienolta onnenpotkulta että saatiin tuo suloisuus omaksemme.

 

Kuvassa Heta ja Peppi tekevät tuttavuutta.

Ronja syöttää Hetalla Hetan herkkua, männynhavuja.